Kävin yläasteella (80-luvun puolella) koululaisryhmämme mukana eteläsuomalaisella turkistarhalla. Käynti kuului maa-ja metsätalouden valinnaisen kurssin opetussuunnitelmaan.

Ensin kävimme eläinsuojissa, missä stressaantuneet eläimet joko juoksivat häkeissään vauhkosti edestakaisin, tai lojuivat apaattisina häkkinsä takanurkassa. Kiertokäynnin vetäjät kertoivat, että eläinten kanssa sai olla tarkkana, koska mikä tahansa häiriö - esim. jokapäiväinen lentomelu - saattoi saada ne tappamaan poikasensa tai vaikka kaluamaan itseään. Jokaisessa häkissä oli kortti, josta eläimen tiedot olivat luettavissa. Sitten tutustuimme eläinten lopettamiseen (näytöstä emme onneksi sentään saaneet). Kyseisessä tarhassa (ja varmaan muuallakin) eläimet lopetettiin johtamalla sähkövirta niiden läpi kuonoon ja häntään kiinnitettyjen "leukojen" avulla. Näin turkki pysyi eheänä.

Inhottavin osa vierailusta oli käynti ruokintahuoneella, jossa eläinten rehu valmistettiin. Oli marraskuu, ja ruokintahuoneen ulkopuolella oli kasa nyljettyjä eläimiä. Raatojen päälle sateli hiljalleen lunta. Kysyimme, mitä raadoille tapahtuu. "Joo, ne jauhetaan tonne rehun sekaan." Tämä on yksi ällöttävimmistä asioista, joita olen ikinä kohdannut; sen lisäksi, että elukat olivat (ainakin idealistisen 14-vuotiaan näkökulmasta) kammottavissa oloissa, niistä tehtiin vielä kannibaalejakin.

Tänä päivänäkin vastustan turkistarhausta. Toisaalta, niin kauan kuin turkistarhaus on laillinen elinkeino, en hyväksy myöskään turkistarhaiskuja tai turkiksia käyttävien mummojen häiriköintiä, saati sitten eläinten vapauttamista luontoon tuhoamaan alkuperäistä eläimistöä. Joskus olen jopa epäillyt, että turkistarhaajat ovat tilanneet turkistarhaiskuja pönkittääkseen elinkeinonsa hyväksyttävyyttä ja kääntääkseen yleisen mielipiteen "kettutyttöjä" vastaan. Toisaalta esim. muutaman vuoden takaiset Orimattilan tapahtumat puhuvat tätä vastaan. Miksi ihmeessä iskun tilannut kaveri olisi käynyt ammuskelemassa iskijöitä? Ihan pölhömäistä toimintaa molemmilta osapuolilta.