Vanhoina hyvinä aikoina (sinne pauttiarallaa jonnekin kultaiselle 60-luvulle asti, luulisin...) naista arvioitiin Suomessakin aika yleisesti miessuhteensa perusteella. Vaatimaton konttoristineiti muuttui miehelään mennessään  useimmiten kotirouvaksi, mutta parhaassa tapauksessa myös tohtorskaksi, maisterinnaksi, kapteenskaksi jne. Aviomiehen komealta kalskahtava titteli toi sosiaalista arvonnousua myös vihitylle vaimolle. Ylioppilaskin oli vielä 50-luvulla suuri herra, etenkin maaseudulla. Naispuolisia ylioppilaita oli harvassa.

Sitten koittivat arvokonservatisteille kauheat ajat. Naiset alkoivat opiskella, käydä töissä, urheilla kilpaa, käydä ravintoloissa ilman miestä, kulkea farkut jalassa, ja - sus siunatkoon - leikata hiuksensa lyhyiksi. Koska he pystyivät, osasivat ja halusivat. He kokivat olonsa mukavaksi omanlaisinaan. Työnteko toi taloudellista riippumattomuutta, mikä teki heidät tasaveroisiksi miesten kanssa. Useimpien ihmisten - niin miesten kuin naistenkin - mielestä näin on hyvä.

Jotkut tuntuvat kuitenkin vieläkin mittaavan naisen arvoa miehen tittelillä, hiusten pituudella, meikkikerroksen paksuudella, koron korkeudella ja kyvyllä miellyttää miestä. Ja nämä "jotkut" eivät suinkaan kaikki ole miespuolisia.

On surullista nähdä, että näitä aivopestyjä miehen jatkeita kulkee keskuudessamme vielä 2000-luvulla.

Edit. Törmäsin netissä kuvaan, joka oli ihan pakko lisätä loppukaneetiksi. Sopii niin hyvin aiheeseen.