Tiituraisen uusimman tuotoksen sählyviittauksesta tuli mieleeni, että näissä 55+ ikäluokissa on aika tavallista väheksyä kaikkia uusia urheilulajeja, ja etenkin jos näissä väärissä lökäpöksylajeissa tulee vielä menestystä (salibandy, lumilautailu, aerobic, thaiboxing jne.). Toista se oli ennen vanhaan, ei silloin harjoittelun kuulunut olla kivaa, veren maku suussa hiihdettiin hikilaudoilla mustikkakeitot rinnuksilla. Ja mitään ei käytetty, mitä nyt useampikin silloinen urheilusuuruus on myöhemmin kertonut nappailleensa hormooneja, kas kun (!) se ei silloin ollut vielä kiellettyä.

En yleensä käytä kateuskorttia, mutta tässä on kyse juuri siitä: lajikateudesta. Miten on mahdollista että se meidän Jorma-Petteri vaan haluaa skeitata kaikki päivät, vaikka iskä halusi siitä uuden vireenin? Kaisu-Maaria harrastaa kylän kundien mukana parkouria, onkohan se lepso vai muuten vaan huonoilla teillä? Mitä se semmonen parkouri on? Polttaakohan ne tupakkaakin siellä? Ja salibandy, sitähän nyt pelaavat vain ne menetetyt lupaukset, joista ei koskaan tullut jääkiekkoilijoita.

Hitto vie, jos 40 vuotta sitten jotain lajia ei ollut vielä keksitty tai se ei ollut rantautunut Suomeen, niin minkäs sille voi. Turha olla niin jumalattoman katkera siitä, että nykyään lajikirjo on laajempi kuin silloin ennen. Pelätään aivan hirveästi, että sille mun omalle lajilleni ei riitä enää harrastajia. Ja sitten väheksytään, että eihän toi ole mitään oikeaa urheilua ja että ennen sitä sentään treenattiin niska limassa ja hiihdettiin kouluunkin kesät talvet, ei ne nuoret nykyään mitään osaa eikä jaksa eikä viitsi.

Reilut 15 vuotta sitten luin silloin ilmestyneestä Valmennus&Kunto -lehdestä, kuinka silloinen Olympiakomitean valmennuspäällikkö Heikki Kantola vaati määrärahojen keskittämistä "perinteisiin suomalaislajeihin", eli pääasiassa hiihtoon, mäkihyppyyn, painiin, jääkiekkoon ja yleisurheiluun. Olin silloin ja olen edelleen eri mieltä. Kilpaurheilun rahat tulee keskittää sinne missä on lahjakkuutta, motivaatiota ja menestymisen mahdollisuuksia - lajista riippumatta. Montakohan arvokisamitalia olisi Kantolan mallilla jäänyt vuosien saatossa saamatta?

Entisenä kilpaurheilijana olen myös sitä mieltä, että kilpaurheiluun panostettu raha ei saa olla pois harrasteliikunnasta - etenkään lasten ja nuorten resursseista. Itse asiassa juuri näiden perinteisten lajien tulisi melkeinpä tulla toimeen omillaan, eli sponsorituloilla. Lisäksi näkisin mielelläni, että lapset urheilisivat itselleen eivätkä olisi vanhempiensa tamagotcheja. On se meinaan niin kamalaa kuunneltavaa kun 9-vuotiaiden pikkupoikien salibandyturnauksessa nelikymppiset cheerleaderit (=äidit) kiljuvat katsomossa: "RUNTTAA SE!!!"