Timo Torsti Antero ilahdutti kansaa tasan vuosi sitten kirjoittamalla Seiskan blogissaan aiheesta

TARJOILIJAT TAIVAALLA

Lentoemännän ammatti on yksi yliarvostetuimmista tehtävistä maailmalla. Kaikella kunnioituksella. Totta on, että aika moni heistä on onnistunut lotossaan: aviopuolisoksi on tarttunut miljonääri tai ainakin varakas herrasmies. Moni on lopulta lähtenyt myös lentokapteenin matkaan loppuelämäkseen. Lentoemännistä on tehty elokuvia, he ovat edustaneet maataan, esiintyneet televisiossa. He ovat ainakin tavanneet “mitä saisi olla tyyliin” maailman mahtavia. Se siitä sokeripuolesta.

Tosiasiassa se on kovaa tarjoilijatyötä. Mannertenvälisillä lennoilla ilmastonvaihdoksia, univajetta. Vähän samanlaista loputonta reissaamista kuin seilailu ruotsinlautoilla satamasta satamaan. Lentomatkustamisesta on tullut arkisinta arkea. Suuret massat, eivät vain kärkipään herrat ja rouvat, liikkuvat tuntitolkulla kapeassa putkessä yli 10 km:n korkeudessa.

Jokainen vuosi tuo matkustamohenkilökunnallekin kiloja ja ryppyjä lisää, jos ei ole tarkkana. Käytävä on yhä ahtaampi. Mannertenväliset aikaerot rasittavat elimistöä ja mieltä. Harva jaksaa tai pystyy shoppailemaan tai “rentoutumaan” lentojen jälkeen koko ikänsä. Rasitukset ovat samoja kuin maanpäällisillä tarjoilijoilla, jotka kaartelevat humalaisten keskellä pöytien välissä.

Jos on kiertänyt maapallon ympäri riittävän monta kertaa, huomaa että poikkeukset poislukien, ala ei ole nykyään oikein pohjoiseurooppalaisen, tasa-arvotietoisen uranaisen hommaa. Ei oikein taivu mieli eikä avaudu hymy. Kauko-Idän kansalaisilla on tässä suhteessa selvä asenne-etu. He ovat kotoisin kulttuureista, joissa palveluhalua ja -taito on myötäsyntyistä. Pieni ja siro olemuskin auttavat, kun pusero ei nouse ja hiki ei pukkaa pintaan. Huippuluokan lentoemäntä näkee, jos haluaa, hänen palveluistaan kiinnostuneen silmäparin, tai tilanteen esim. lapsimatkustajan kanssa kymmenen kahdenkymmenenkin rivin päästä. Se on ammatinvalintakysymys, että osaa ja jaksaa “hymyillä vaikka 20 tuntia putkeen ja piste”.

Sinivalkoinen Finnair on nyt tosipaikan edessä. Lentävän henkilökunnan edut ovat taivaalliset maallisiin prikanpyörittäjiin verrattuna. Lentäjät ottivat jo lusikan kauniiseen käteensä. Ahneille oli tulla ...nen loppu. Järki vei voiton. Mekaanikot ja matkatavaroiden siirtäjät uneksivat avainalan eduista hekin. Pomot puhuvat kuin Euroopan omistajat mutta eivät pitkään. Lentävä henkilöstö on näkyvä “naisala”. Miespuoliset stuertit kulkevat tyttöjen kyydissä. “Saavutetut edut” -aika on jo takanapäin. Samoin se aika, jolloin lentämiseen liittyi vielä ripaus romantiikkaa, helkutin kivoja emoja ja kippareita. Matka ulkomaille oli silloin myös suuri saavutus ja kateuden aihe, ei vain tuskallinen pakko ja epämukavuus.

Tiukan paikan tullen, kun hinnoista sovitaan, eväspaketti penkillä riittävä mukavuuslisä pitemmälle matkalle. Puhun kokemuksesta 24h lennolta päiväntasaajalta Etelänavan tuntumaan. (Kaksi ilmatankkausta.) Matkustamovalvojapari riittää. Senkin voi tehdä jo valokuitua pitkin!

Ps. Vielä 1960-luvulla esim. legendaarisella Pan American Airwaysillä oli tiukka emosääntö. Kuin tämän päivän F1-miljonäärikuskit, he astuivat ensin puntarille ja vasta sitten koneeseen. Tietty luonnon sallima, suhteellinen kg-heittovara oli, muuten edessä oli lentokielto ja laihdutuskuuri. PAN tosin meni menojaan, mutta jokaisen “lisäkilon” nosto taivalle maksaa melkoisesti. Suuren koneen miehistökin voi kasvaa yhdellä suupala kerrallaan. Koskahan sinivalkoisillä siivillä oivalletaan tämä painoyhtälö myös henkilökunnan kohdalla.

Loppukevennys. Miten lausutaan suomalaisen maailmanmestarin nimi? No tietty jenkkiläisittäin!